Baol
Loki-kirjat, 1999 (alkuteos 1990), s. 146
En tiedä miten aloittaisin tämän arvostelun. Oikeasti. Antakoon kirjasta otetun lainauksen puhua puolestaan:
Show’n jälkeen siellä järjestettiin Kultaperse-kilpailun maakunnallinen karsinta. Kandinaatit pyörittelivät takalistojaan klu-klux-klanin kaapuihin verhoutuneina ja keskustelu oli hankalaa.
Ja ei, kyse ei ole mistään alapäähuumorin kirjasta, vaan aikoinaan vuoden parhaimmaksi käännetyksi science fiction-kirjaksi Tähtivaeltaja-palkittu Stefano Bennin Baol. Kyseessä on sanankäänteillään, epäloogisilla loogisuuksillaan ja hämmentävillä yksityiskodillaan mielenkiinnon ylläpitävä teos, jonka yhteiskunnan tilan ja arvojen välittyminen vaatii vähän aivotyötä.
Juonta on sinällään vaikea selittää, ja se on hiukan sivu seikka: paremminkin lukijan olo tuntuu olevan kuin tekstin koukeroita ja sen luomia maisemia pällistelevän Havaiji-paitaisen turistin. Ja noh, pakko myöntää että olen unohtanut juonen, se oikeasti hukkui tekstiin ja pätkittäiseen lukemiseen. Ex-pornotähden ja joidenkin muiden kanssa yritettiin pelastaa koomikon mainetta.
Ottakaa ja lukekaa. Minä ainakin haluan tämän omana.
maanantai, 16. toukokuu 2011
Hämmentyneen turistin toilailua
sunnuntai, 7. marraskuu 2010
Anna mulle!
Irina Denežkina
Anna mulle!
WSOY, 2004 (alkuteos 2002), 224 s.
Päihteitä, seksiä, koulusta pinnaamista, kreisiä juhlimista ja ihmissuhdehuolia. Venäläisnuorten hurjasta arjesta kertovatIrina Denežkinan esikoisnovellit ovat täynnä perusaineksia oikeastaan minkä tahansa maan nuorten elämään. Hiukan finniotsaisina novellit työntyvät naamalle kun nuoret tutustuvat itseensä ja elämän eripuoliin elämän laitapoluilla. Aivan niin kuin oikeastikin.
Kuulostaako tutulta?
Kenties sinäkin olit tai olet yhä bilepeippo, ja tämän kirjan novellit saisivat sinut kaipaamaan hittimusiikin jytkettä ja pitkiä iltoja ystävien kesken. Väkisinkin lukija vertailee omaa kuluvaa tai kulunutta nuoruuttaan kirjan henkilöhahmojen elämään. Oliko Se ihastukseni sittenkin vain teeskentelijä?
- Kulta, mitä sä nyt? Mä rakastan sua! Rakastan… Mä oon ollu pihkassa leirin alusta lähtien… Kulta…
Hän ei muistanut tytön nimeä, tai itse asiassa hän ei tiennyt sitä.
Erilaisuudelle ei tunnu olevan sijaa, sillä novellejen päähenkilöt tuntuvat muuttuvan lopulta yksipuoliseksi puuroksi, kun taas massasta poikkeavat yleensä rakastuvat toivottomasti koulun komeimpaan tai heidät vaan sivuutetaan. Ainoa kökkäre keitossa on Vasja-novellin nimikkohenkilö, joka pelastaa Pietarin pieniltä vihreiltä miehiltä. Tämä herättääkin kysymyksen novellejen realistisuudesta. Hahmot ovat myös hiukan perinteisiä sukupuolirooleiltaan, joka näkyy tyttöhahmojen tyttömäisyydessä. Katsellaan poikia ja meikataan.
Ensimmäinen novelli on realistinen rakkaustarina, johon pienessä osassa oleva tarina netissä naimisiin menneistä tytöstä ja pojasta piristää. Tämä tappoi mielenkiinnon lukea novellikokoelma loppuun. Myöhemmin alun pitkät ja realistiset novellit tekevät yllättävän takinkäännön muuttuessaan lyhyiksi. Osassa novelleissa venäläisnuorten elämään ilmaantuu hiukan spekulatiiviseen fiktioon viittaavia piirteitä, vaikkakin vai pienissä määrissä.
Nämä oudoimmat tarinat herättävät lukijaa samantapaisina toistuvien tarinoiden välillä, ja saavat silti hatun – tai pikemminkin lippalakin noston, kun taas esimerkiksi ensimmäinen novelli saa lukijan haukottelemaan ja kävelemään jääkaapille – edellyttäen tietysti, että hänellä on sama maku kuin arvostelijalla.
Kirjailijan esikoisnovellikokoelma onkin teineineen rajatapaus aikuisten ja nuorten osastolla. Kirjastoissa sen voi löytää kummalta osastolta tahansa, mikä onkin osuvaa, sillä ovathan novellejen henkilöt nuoruuden ja aikuisuuden välissä seilaavia teini-ikäisiä. Denežkinan selkeä ja nuortenkirjamainen teksti ei yllätä erityisesti, mutta on selkeää ja mukaansa tempaavaa. Denežkinan vahvuus onkin dialogissa, joka törkkii kyllästyneimmänkin lukijan jatkamaan.
Nuorten elämän saaminen uskottavaksi ei ole helppoa, mutta Irina Denežkina oli itsekin novelleja kirjoittaessaan vielä sen verran nuori, että asiat voivat olla hänellä omassa muistissaan.
Vaikka teksti onkin selkeää, en silti voi ymmärtää kirjan ehdokkuutta Venäjän arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittajaksi, sillä kirja ei ole millään tavalla erityisen poikkeava. Novellejen moraalittomien tarinoiden tapaisia juonia on näkyvissä monessa tv-sarjassa ja elokuvassa. Ehkä vaikeasti löydettävät viitteet maailman asioihin johtivat palkintoehdokkuuteen.
Kun hänet valittiin seinälehden päätoimittajaksi, hän oivalsi painetun sanan mahdin: koululaisista ei tullut hyviä tai huonoja sen perusteella opiskelivatko he hyvin vai huonosti, vaan sen perusteella mitä heistä kirjoitettiin. Ja oliko otsikko kirjoitettu paksulla tussilla.
Onhan venäläisen kirjallisuuden tuonti suomen kirjamarkkinoille kulttuuriteko, mutta vähemmän kaavamaiselle kirjallisuudellekin löytyisi varmasti lukijoita.
Garrett
